Historiaa

Aikaisemmin koira kokemusta ovat antaneet: Englanninkääpiöterrieri Gillaborg Emma pieni rohkea koira. Ainoa vika kun ei ollut kunnon karvaa. Sai minut tarttumaan puikkoihin ja neulomaan itselleen villapaidan. Tein myös terry-kankaasta takin. Ihmiset katsoivat vähän hitaasti kun me ulkoilimme niissä luomuksissa.
Toiseksi koiraksi otin Saksanpaimenkoiran Zinas Zirda eli Ira. Se oli tosi suuri erehdys. Täysin koiria tuntematon taluttaja ja kaikkea pelkäävä koira. Se pelkäs pimeää, muovipusseja yksin oloa - ihan kaikkea.
Sen äitiä kehuttiin tosi kovaksi ja agressiiviseksi vartio koiraksi. Senkin vihaisuus oli pelkkää pelkoa.
Saksanpaimenen jälkeen tutkin koirakirjaa huolellisesti ja päädyin borderterrieriin tai karkeakarvaiseen kääpiömäykkyyn. Helsingissä vierailu toi mukanani Turkuun ensimmäisen bortsun Kletters Hippolita l. Pati. Jos koiramaailmassa olisi neroja niin Pati oli. Se kuvitteli olevansa ihminen joka inhosi koiria.
Patin kanssa minä hurahdin TOKOiluun. Vuonna 1982 Pati oli piirimestari. Oli voittaja luokassa ainoa koira joka sai tuloksen. Piirimestari kuitenkin.
Pilasin itse Patin kun en luottanut siihen vaan harjoittelin liian usein.
Kun Pati oli 8v. kotiimme tuli bortsu Krukeby Felicia Viivi. Viivi oli yksi kauneimmista sen aikaisista 1986-1993 bortsu tytöistä. Toinen oli viisas ja "ruma", toinen kaunis ja blondi.
Viivin kanssa harjoittelin myös tokoa. Siinä oli koira jolla sai harjoitella. Illalla olin ottanut liikkeet ja ne oli menneet hyvin. Aamulla kun aloimme Viivi katsoi minua: "Häh en ole kuullut juttuukaan"
Viivin ollessa alle kolmen siitä tuli Suomen muotovalio ja Raumalla me olimme tokokisoissa voittaneet muut koirat. 200 mahdollisesta pisteestä Viivi sai 192. Siirtyen alokasluokasta avoimeenluokkaan.

Valokuvia en laita kun koirat ovat ennen digi-aikaa.
Viiville yritin myös pentuja. Se oli "raiskaus". Tuloksena oli yksi poika: Eetu l. Caius Krukebyn kennelistä. Isä oli Krukebyn tuonti.Kun itsellä ei ollut kennelnimeä annoin sen heidän nimiinsä.
Poikaa en huolinut joten annoin Eetun pois. Tyhmä työ jota kadun niin kauan kun sen muistan. Tilasin Ruotsista uuden Bortsun. Trientalis Jasindra. Odottelu nimenä oli Olka. Pentu oli pari minuttia meillä ja huusholli kuin pommin jäljiltä. Se sai nimeksi Miina.
Ruotsista oli tullut terminaattori ja synnynnäinen metsästäjä. Miinan tulon aikoihin oli muuttanut pieneen omakotitaloon laitakaupungille. Miina ja muita koiria ulkoilutettiin paljon ja usein. Ne saivat viettää aikaa pihalla itsekseen. pidin niitä silmällä ikkunasta. Se ei riittänyt vaan Miina kaivautui aidan alta ulkopuolelle ja teki muutaman tunnin lenkin itsekseen. Tuli samasta montusta takaisin niin kuin ei olisi ollutkaan ulkopuolella.

Viivi 3v, Miina n.6kk. ja Pati 13v.

Yritin tehdä kaikkeni paitsi en kaivannut aitaa metrin syvyyteen joka olisi ehkä estänyt luvattomat poistumiset pihalta.
Kerran huomasin kun tein jotain keittiössä ja vilkaisin ulos. Kas siellä käveli Miina jalkakäytävällä.
Kävin kutsumassa sen pihalle. Se tuli samasta tunnelista kun oli mennytkin, vaikka kutsuin sitä portilta.
Se oli tottelevaisin koira minulla, kun olin katsomassa. Kun katsoin jotain muuta - koira oli hävinnyt.

Miina 13 v.syksyllä 2003

Vapaa käsky oli täysin kielletty sana. Jos erehtyi sanomaan "vapaa" kun päästi hihnasta. Koiraa ei tarvinnut katsoa moneen tuntiin. Se kyllä lähti ja


lujaa.
Eräs koiratuttu kysyi voisiko lainata Miinaa Agylityyn? Päätin antaa, että saisi jotain muutakin tekemistä kuin karkailuja. Miina oli parhaimmillaan kahdeksas SM kisoissa.
Luolakokeissa kävimme Viivin ja Miinan kanssa myös. Viivi ei oikein hoksannut mitä moinen homma tarkoitti. Miinalle se oli itsestään selvää. Kaikki mikä liittyi metsästykseen sujui. Mitään ei tarvinnut opettaa. Miina oli viittävaille kolmois valio. Siltä jäi jotenkin kaikki kesken. Luolalta puuttui A-tulos, näyttelystä yksi sertti ja agistä yksi nollatulos.

Miina sai harkitsemaan rodun vaihtoa kun en halua henkilökohtaisesti mitään pyydystää tai tappaa.


Vuosi 1993 oli meillä synkkä vuosi. Ensin kuoli Pati viisi päivää ennen kuin täytti 15vuotta.
Se oli päässyt mailla jossa olimme vierailulla, vahingossa ulos ja umpi kuurona ja tosi itsepäisenä päätti lähteä kotiin. Etsin koko yön sitä kummankin nuoremman bortsun kanssa, löytämättä. Aamulla meitä vastaan tuli metsästäjä jolla oli autossa pari omaa koiraa. Kerroin mitä olin hukannut. Hän lupasi pitää silmällä ympäristöä.
Aamu päivällä kello 11 aikaan tämä sama herra tuli talon pihalle jossa olimme, kertomaan, että Nakkilan tien haarassa voisi olla sellainen koira jota etsin. Ajoin sinne katsomaan ja siinä se Pati makasi tien sivussa ruohikolla.
Ainoa asia josta olen kiitollinen on, että se löytyi. Sillä oli aika paha rytmihäiriö luulen sen siihen kuolleen. Mitään onnettomuuteen viittaavaa ei ollut. Vein sen ruumiin eläilääkärin tutkittavaksi. Epäilin ensin, että sitä olisi ammuttu koska korvasta oli tullut vähän verta. Mutta ei, se oli kuolllut yksin metsään.
SURULLISTA. Koko kesän kotiin tullessa olin valmistautunut Patin kuolemaan, että löytäisin sen sohvalta mukkumasta iki uneen.
Olisi voinut hyvin käydä, että se olisi kokonaan hävinnyt. Se se vasta kamalaa olisi ollut. Tämä tapahtui 11.9.1993.
5.12.1993 oli taas murheen päivä. Olimme taas siellä tuttavan kodissa maalla. Päästin koirat Viivin ja Miinan iltapissille keskenään. Tein kynttilöitä kastamalla. Jonkin ajan kuluttua koirat ( oletin )pyysivät sisään. Sieltä tuli Miina. Missä Viivi on? Kutsuin sitä, se kun oli niin lähellä ulkona kävelyllä, että sai varoa ettei potki sitä leukaan. Nyt se ei tullut Miinan kanssa????
Kynttilät olivat hellalla ja menin ottamaan ne pois ja päätin lähteä katsomaan missä Viivi on. Kun otin kymttilän ylös se valui pois sydän langasta takaisin steariiniin. Silloin tunsin kuinka Viivi kutsui minua tai sanoi hyvästit. Se oli yliluonnollinen tunne. Meillä Viivin kanssa oli niin läheinen suhde, että tuskin kenenkään muun koiran kanssa saavuttaisin sellaista. Johtui taas siitä kun Viivin toinen etujalka murtui sen ollessa viisi kuukautta. Sitä jalkaa hoidettiin seitsämän kuukautta. Siihen tehtiin kaksi leikkausta ja se halkes ja murtui. eikä se meinannut parantua ollenkaan. Villinä koirana se asui häkissä monta kuukautta.
Kävimme Helsingissä hoidattamassa sitä ja kerran viikossa siitä otetiin röntgen kuvia. Parantuuko se vai ei? Ulkoilut tehtiin kantamalla. kun tuli paikka missä Viivi sai pissiä ja kakata laskin sen maahan ja hän teki asiat ja uudelleen syliin ja kotiin.  Jos se joskus alkoi kannettaessa kiemurrella käänsin sen selälleen, millä oli hyvin rauhoittava vaikutus.
Villistä pennusta tuli rauhalinen selällään sylissä makaava koira.  Niin monet itkut sen jalan vuoksi tuli itkettyä. Kävin päivällä kotona ruokatunnilla. Joskus se pieni käpälä joka näkyi siteiden alta oli kuin suuri limppu. Viivi makas sylissäni selällään kun hieroin sitä pientä tassua ja jalkaa. Olin joskus varma, että tästä ei tule jalka. Kun leikkauksia jouduttiin uusimaan ja luut eivät meinanneet luutua. Siinä oli neljä rautapiikkiä ja molemmin puolin lasikuitua pitämässä rautoja paikallaan. Viivillä oli pari kuukautta antipiootti kuuria, ettei tule jalkaan tulehdusta niiden rautapiikkien vuoksi. Jossain vaiheessa Viivi sai nokkos ihottuman eli penisilliini yliherkkyys reaktion. Se näytti kuin mehiläis parvi olisi pistänyt sitä joka puolelle kehoa. Viimen se alkoi luutua.
Joskus lokakuussa eläinlääkäri antoi luvan alkaa jumpata sitä jalkaa joka oli maaliskuusta lähtien ollut jos jonkinlaisessa paketissa. Kun marraskuu tuli saimme tehdä pieniä kävely lenkkejä.
Elohopean villistä pennusta oli tullut rauhallinen 1 vuotias pieni koira.
Tässä syy meidän erikoiseen suhteeseen.
Lähdin etsimään Viiviä. Taskulampun valossa löysin reijän ulkorakennuksen lattiasta. Pyysin talon emäntää mukaan, että saan katsottua sinne reikään. Se oli navetan likakaivo puisella luukulla joka oli reijän vieressä. Olin sillä lattialla nähnyt syksyllä vettä, enkä tiennyt mikä ansa se pimeässä oli. Koska tulvavesi oli nostanut puisen kannen pois. Ainakin toivon, että ei kukaan ollut tahallaan jättänyt sitä auki. Siellä se Viivi oli hauraan jäälautan vieressä toisen puolen jalat jäälautalla ja toisen puolen jalat jäälautan alla.
Luulin, että sydämeni repeää. Se sattui niin kovin, nähdä se kuolleena. Nykyisin osaisin elvyttää ja yrittäisin ainakin. Se oli ollut kylmässä nesteessä puolentunnin paikkeilla. Kuollut jäätymiseen. Viivi painoi 6 kg. Sellainen pieni otus ei kauan tarvitse kuollakseen alilämpöön. Vielä kuitenkin vähän kaivelee, jos kuitenkin??????
Riisuin takkini ja pyysin talon emäntää pitämään kiinni kun kurkoitan Viivin  kuolemastaan. Tämä ihminen kielsi ensin mutta suutuin ja sanoin, etten ikinä jätä Viiviä tuonne.
Suihkutin ja puhdistin Viivin. Panin sen ympärille oman paitani. Viivi näytti kuin olisi kohta avannut silmänsä ja kertonut: Älä itke tässä minä olen.
En ole koskaan toipunut täysin Viivin onnettomuudesta vaikka siitä on parin vuoden päästä kaksikymmentä vuotta. Suren vieläkin kesken jäänyttä koiran elämää. Olisin niin halunnut nähdä millainen vanhus Viivistä olisi tullut. Nuorena se ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin minut.

Suuri ihanteeni Milda Makter sai kuusi pentua 1994 ja päätin vielä ottaa metsästäjän. Sain juhannuksena uuden bortsu-pennun: Kletters Moncherie l. Milla.
Miinan onnistui tehdä Millasta oivan metsästäjä.
Mutta muuten Milla oli tosi rauhallinen. Hyvin leikkisä ja tottelevainen. Suorastaan ihana koira ilman sitä metsästys viettiä.
Me emme harrastaneet Millan kanssa kuin kilttiä koiraa

Milla 15.v kevään lapsi

Milla eli hyvän koiran elämän 15,5 vuotta. Hän antoi minun nauttia koiran vanhuudesta.
Millalta petti lopulta maksa, muuta sairautta sillä ei ollut.
Kuuroksi se tuli vasta yli 14 vuotiaana. Umpi kuuro se ei ollut koskaan, niinkuin Pati ja Miina jotka tulivat kuuroiksi heti kun täyttivät 12vuotta.


Miina ja Milla olivat tosi hyvät kamut. Ne jaksoivat leikkiä ja tapella keskenään. Joskus viime vuosituhannen lopulla niitä ei voinut pitää yhdessä koska leikki oli muuttunut vihaksi ja pelkäksi tappeluksi. Siinä olisi voinut käydä huonosti. Miinalle tuli joku saraus kohtuun ja aina kun leikki Milla kanssa sattui. Se aiheutti kovan tappelun. Metsästäjänä päätti tappaa tuon kivun aiheuttajan. Milla tuli ulkoa sisään ja Miina mitään varoittamatta kävi Millaa kurkusta. Milla oli tajuton ennen kuin sain sen Miinan hampaista. Kohtu poistettiin ja Miina tuli terveeksi mutta Milla ei antanut enää anteeksi. Miinan otti hyvä ystäväni Sonja. Milla oli päättänyt vakaasti panna Miinan hengiltä jos vaan saisi sen hampaisiinsa.  Uskon, että se olisi onnistunut jos olisi saanut tilaisuuden. Milla oli nuori ja iso Miina vanha ja pieni. Ne eivät sen jäkeen nähneet enää koskaan toisiaan kuin ikkunan läpi. Jos Miina oli mulla, Milla oli vanhempieni luona. Milla viihtyi siellä yhtä hyvin kuin kotona.
Miina kuoli syöpään vähän ennen kuin täytti 14 vuotta. Aamulla kun se piti vietämään viimeiselle piikille Miina huokasi korissaan ja nukkui pois, hyvin rauhallisesti. Metsästys sappaat jalassa. Yöllä oli käynyt monta kertaa ulkona ja haistellut ympäristöään.
Miina vietti viimeiset vuotensa Nauvossa maalla.
Millaan ollessa alle neljä vuotias tuli taas halu uuteen koiraan ja pentuun. Miina oleskeli niihin aikoihin paljon Aulin luona ja harjoitteli agilityä. Päädyin schipperkeen. Maaliskuussa saapui vajaan kilon käärö Suojan Fagarita l. Tara, Millan ja Miinan riemuksi.

Se pieni Tara otti heti kuningattaren paikan meillä. Kukaan ei ollut meistä tiennyt sellaisen paikan olleen olemassa. Tara tiesi ja alkoi hallita meitä muita. Se ei häirinnyt meitä kuin silloin kun Miina yritti mennä yöllä juomaan. Tara oli juoma-astian ja Miinan välissä ja kiljui. Tara oli laatinut meille uusia lakeja joita piti jokaisen noudattaa. Yksi tärkeä laki oli, kun illalla olin sammuttanut valot ja mennyt vuoteeseen.
Sen jälkeen alkoi liikkumis kielto. Kukaan koirista, ei myöskään kissa saanut liikkua.

Tara ylä kuvassa 13 v. ja ala kuvassa 3 v.

Toinen laki jonka huomasin koski minua. Kun tulin kotiin ja laskin reppuni väärään paikkaan. Sitä yskittiin niin kauan, että kävin nostamassa sen oikeaan paikkaan.
Jos toin jotain uutta ja Tara ei sitä silloin huomannut se alkoi metelöidä uudesta roinasta hänen kotonaan.
Opin pian uusia esineitä tuodessani pyytämään Taran katsomaan ja saamaan hyväksynnän.

Nykyisin Tara on jo luopunut kertomasta väärissä paikoissa olevista tavaroista minulle, toivottamana tapauksena.

Taran ansiota on, että halusin taas pennun olevan paimenkoiran.
Etsin taas koirakirjasta sellaista koiraa joka olisi sopivan kokoinen ei liian pieni (Tara 4kg) Eikä lian iso ( yli 15Kg) Haluan nostaa koiraani syliin hädän tullen tai kantaa sitä.
Helppo hoitoinen mutta kuitenkin Suomen talven kestävä turkki. Sanotaan, että isompi kuin sipukka mutta muuten sen tapainen. Sipukka on täysin hajuton ja luin mudin myös olevan.
Haluan pitää koiraani vapaana ja se ei saa metsästää. Mielellään se ei saa olla kaikille vastaan tulijoille sydänystävä. Mudin luonteesta ja ominaisuuksista kun luin totesin sen täyttävän kaikki toiveet. Siis koiran paikka Mudille oli meillä avoinna.
Millan kuolemasta oli kulunut jo turhan pitkä aika. Oli jo kiire saada Taralle kaveri.

Fauni 14 vk.

Taran tuntien tiesin, että Tara ei aiheuta hankaluuksia. Se on niin tottunut kun saan "seko"- kohtauksia, kun puistossa tulee vastaan pieni pentu tai suloinen terrieri.